Olen aivan tyypillinen suomalainen nainen, reilusti ylipainoinen, ainainen laihduttaja. Ja kyllä, olen kokeillut ne kaikki ihmedieetit, joita nytkin on ”myö akkaväki” -lehdet pullollaan. Ja miksi ihmeessä, kun jo koulutukseni kautta pitäisi tietää, mikä toimii, ja olen ollut monesti ohjaamassa potilaitani terveellisiin elintapoihin ja laihduttamiseen.

No, sitten katsaus menneeseen. Olen ollut mm. kaalisoppakuurilla, sairaaladieetillä, erittäin vähäkalorisella pussikuurilla, karpannut ja välillä ollut kokonaan syömättä. Ja hyvin olen joka kerta muistanut, että ei yksi päivä mitään haittaa, yhtenä päivänä voi lipsua ja näin ollen maanantaina hyvin alkanut nälkäkuurini on päättynyt torstaina tai viimeistään perjantaina jättipussiin irtokarkkeja ja kebabiin. Huonon olon tunnelmissa mässäilyä on jatkunut koko viikonloppu – aina tulee uusi maanantai ja kuuri voi alkaa. Jokaisen nälkäkuurin jälkeen painoni on palannut entiseen tai jopa pari kiloa korkeammaksi.

Tällä hetkellä en laihduta, en ole kuurilla, vaan omaksun ja elän uutta elämäntapaani. Innostus tähän lähti viime vuoden elokuun viimeisellä viikolla, lääkärin tutkiessa sydäntäni. Sydäntäni, joka on joskus särkynyt, mutta jonka muuten pitäisi olla aika hyvässä kunnossa, 43-vuotiaan naisen kropassa.

Mitä minä sitten olen tehnyt? Syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. En syö pullaa, karkkia, pikkuleipiä enkä vaaleaa leipää. Arkiliikunta on osa viikkoani, päiviäni. Mahdollisuuksien mukaan lenkkeilen kävellen ja hölkäten, poikkean kuntonyrkkeilyssä kerran viikossa ja treenaan kotona kahvakuulalla ja venyttelen. En kyttää kaloreita enkä kilometrejä, mutta yksi liikkumiseni mittari on se, että tankkaan autoani vain kerran kuukaudessa 50 eurolla.

Mitä tämä sitten on vaatinut – suunnitelmallisuutta, ehdottomasti. Päiväni työn ja luottamustoimen hoidossa venyy usein yli 12 tuntisiksi, jopa lähemmäs 14 tuntia. Aamulla on kassiin pakattava ruokaa koko päiväksi, jotta nälkä ei yllätä, eikä tulisi napsittua töissä kahvipöydästä herkkuja, joita siinä muuten on ihan joka päivä. Onneni on, että lähes kaikissa tapaamisissa luottamustoimessani tarjolla on pullien ja viinereiden sijaan leipää ja hedelmiä. Ei siis tarvitse kieltäytyä tarjottavista, eikä tehdä syömisestään numeroa.

No, ei tämä näin helppoa ole ollut. Oman pään sisällä on vielä paljon tehtävää. Neljän kuukauden jälkeen pelkään edelleen, että repsahdan ja kahmin kilon irtokarkkeja elokuvan seuraksi. Ruuan kanssa tarjottua viiniä nieleskelen karvaana ja pohdin, että tässäkö tämä nyt oli. Onneksi huomaan myös edistyksen, Makuunista voi ostaa pähkinöitä eurolla, viinin voi nauttia hyvällä omalla tunnolla salaatin seuraksi ja vaatteet lököttävät silti.

Neljässä kuukaudessa on tapahtunut iso muutos, niin syömisessäni, liikkumisessani kuin vaatekoossakin. Pienillä, terveellisillä muutoksilla on painoa lähtenyt reilusti yli kymmenen kiloa – nyt ei voi kuin ihmetellä miten sydämeni on kestänyt tuon edeltävän elämäntavan.

Tämä kirjoitus ei ole menestystarina, eikä tällä ole tarkoitus kritisoida yhtään ihmedieettiä – minulle ne vaan eivät toimineet. Tämän tarkoitus on innostaa syömään ja liikkumaan!  

Aamulehdessä Sunnuntaivieras Kari Häkämies kirjoitti tänään siitä kuinka kaupunginhallituksen puheenjohtajat eivät osaa olla esimiehiä kaupunginjohtajille, vaan "enemmänkin kiusaavat kuin tukevat" kaupunginjohtajaa. 

On hyvä, että Häkämies esitellään Sunnuntaivieraana rikoskirjailijaksi. Olen aivan varma, että tämän kaltainen yleistäminen sopii todellakin paremmin keskinkertaiseen dekkariin kuin konsanaan Suomen kuntakenttään.

Kirjoittajan tulisi myös yhtä avoimesti arvioida kuntiemme, kaupunkiemme johtajien pätevyyksiä ja kykyjä johtaa jatkuvassa muutoksessa olevaa omaa työpaikkaansa. Ei se, että ei miellytä hallituksen puheenjohtajaa ole missään kohtaa aihe ryhtyä pohtimaan johtajan pätevyyttä mutta selkeät laiminlyönnit tehtävien hoidossa ja epäpätevyys toimia henkilöstönsä esimiehenä on. 

Kaupungin johtaminen on yhteistyötä virkamiesten ja luottamushenkilöiden välillä, niin isossa kuin pienessäkin kunnassa. Häkämiehen kirjoituksesta voi aistia sen, että hänellä lienee hyvät yhteistyö-, työelämätaidot. Hän on omien sanojensa mukaan aina pärjännyt ja saanut jokapäiväistä työtään tukevan kunnan- tai kaupunginhallituksen puheenjohtajan ja koko hallituksen. Näinhän se on, niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. 

Vai miten sinä suhtautuisit kaupunginjohtajaan, joka lähettää tekstarin ja pyytää valtuuston puheenjohtajaa tuomaan talousarviokokoukseen mukanaan edes hieman järkeä? Siinä hetkessä istuu ja hymyilee kaupungin ylimmän johdon vieressä - millaista luottamusta tässä synty?.

Vaan, niinhän se on, että vasta historia todistaa tehtyjen päätösten oikeellisuuden. Yhden päättyneen työuran jälkeen alkaa toinen ja sitten toinen. Ja näiden aikana ihminen kasvaa ja kehittyy tai jatkaa entisellä tavallaan ja siten todistaa aiemmin tehdyt päätökset oikeiksi.

Juurikin näillä viikoilla painitaan kaupunkien, kuntien valtuustoissa vuoden 2014 talousarvioiden kimpussa. Ei siinä tarvitse virkamiehiä syytellä tai ahdistella, päätökset tekevät luottamushenkilöt, toisaalla vastuullisemmin kuin toisaalla. 

Tänään on lapsen oikeuksien päivä. Lähipiirissäni on aihe on ollut ajankohtainen jo pidemmän aikaa. Ystäväni lapsella ei ole yhtäläistä oikeutta nauttia lapsuudesta, koulunkäynnistä tai harrastamisesta. Lasta kiusataan. Häntä ei pyydetä leikkeihin, jätetään ulkopuolelle, lähetetään inhottavia tekstiviestejä, ei arvosteta. Hän ei voi synnynnäisen sairautensa vuoksi harrastaa rajuja urheilulajeja joukkueessa pelaten. Välituntisin se olisi mahdollista, mutta esimerkiksi jalkapalloa harrastavien luokkatovereiden mielestä hän ei ole riittävän hyvä.

Lapset osaavat olla todella julmia ikätovereitaan kohtaan. Joku on julma tietoisesti, mutta uskon, että suurinosa ajattelemattaan. On vaikea puolustaa heikompaa jos samalla joutuu luokan kingin silmätikuksi. Aiemmin luulin, että tyttöjen kaverisuhteet ovat hankalampia kuin poikien ja että vain tytöt eivät voi leikkiä kolmisin. Olin väärässä. Myös pojat osaavat sosiaalisen dissaamisen, jo ihan alaluokkalaisina.

Jos sinulla on lapsi, toivon, että juttelet tänä iltana lapsesi kanssa lasten oikeuksista. Jokaisen lapsen oikeudesta olla hyväksytty ja saada nauttia ikätovereiden seurasta. Vaikka ajattelet, että se sinun oma MillaPetterisi ei kiusaa ketään, varmista asia. Kiusaamista on myös se, että tietää ketä kiusataan, eikä tee asialle mitään. Kiusaamistilanteeseen väliin meneminen vaatii äärimmäistä rohkeutta, mutta se että kertoo kiusaamisesta aikuiselle, on jokaisen lapsen velvollisuus. Juttele asiasta myös viikon kuluttua, ja taas viikon kuluttua. Niin kauan, että asia on iskostunut lapsen selkärankaan.

Ajattele itsesi kiusatun lapsen vanhemmaksi. Mieti, että joudut työpäivän aikana kelloa katsellen miettimään kuinka välitunti sujuu, miten biologian tunnilla menee. Ajattele miltä tuntuu kun oman lapsen silmissä on surullinen katse eikä puhelin tai ovikello soi, kukaan ei hae leikkimään ja sano taikasanoja: "voiksää olla?".

Tämä asia on meidän aikuisten hoidettava. Ei alakoululaiselta voi vaatia niin suurta ymmärrystä, että hän itse tajuaisi millaiset jäljet kiusaaminen ja välinpitämättömyys pahimmillaan jättää. Me joko puutumme asiaan tai katsomme sitä sormiemme läpi. Välinpitämättömyys on helppoa niin kauan kunnes asia ei kosketa henkilökohtaisesti.

Raisa